Historiikki eli mistä kaikki alkoi.
Asukasluku:
Perheeseemme kuuluu 1 koira sekä 6 kissaa, joista yksi asuu kotivävynä
virallistamattomassa suhteessa .
Where ever I lay my cat, that´s my home…
Kotimme sijaitsee luonnon keskellä Kirkkonummella, pinta-alaa on
riittävästi ja tätä käytetäänkin tehokkaasti hyväksi: paikallisia
juoksukilpailuja järjestetään tämän tästä. Kissat makoilee mieluusti
saunanlauteilla tai kuka missäkin. Oleskelupihamme on aidattu ja kissat
saavat vapaasti kulkea sisään ja ulos, mutta vain Tosikissat pistää
nokkansa ulos talvioloissa!
Historiikki
Rakkaus kissoihin ja eläimiin yleensä on ollut mukanani niin pienestä
kuin muistikuvat riittävät. Kaikki lähistön siilit saivat iltakeksinsä
keittiön puusohvalla; lukemattomat=toimimattomat pyydykset joita
virittelin, tuntikausia odotellen että pieni peltohiiri olisi käynyt
loukkuun ja alkanut ystävyyssuhteen kanssani. Monet taistelut siitä,
etten saanut sitä lammasta sinne meidän tyhjään autotalliin, mikä ihmeen
kaupunkijärjestyssääntö? Ensimmäiset villikissanpennut yritin salaa
tuoda kotiin jo kolmipyöräisellä ajaessani ja tätä jatkui niin kauan
kunnes kotiväki ei enää jaksanut taistella itsepäistä saparopäätä
vastaan. Santtu-kolli sai jäädä asumaan luoksemme kun olin 3 vuoden
iässä ja siitä lähtien on elämässäni aina ollut kissoja.
Tutustuminen rotukissoihin
Kiinnostus itämaisiin on saanut alkunsa jokunen aika taaksepäin ja
ensimmäisen oman suklaatytön sain mukaani Kirkkonummen kissanäyttelystä
syksyllä 2000.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Perheeseemme kuului tuolloin aviomieheni Jannen lisäksi kolme
maatiaiskissaa: Hiiru rouva 12v, Nalle-tyttö 2v ja Roope 2v.
Hämynhäivän Babette Bebe, nyttemmin Pipsa, muutti kolmen Tosikissan
kaveriksi, ja onnistui jopa villitsemään vanhan Hiiru-rouvan mukaan
leikkimään.
Oli uskomatonta miten pieni 4kk suklaaneito asettautui täysin
itsetietoisesti mutta kaikille ystävällisesti kotiimme. Juuri kai tuo
suunnaton itsevarmuus ja ystävällinen käytös sai aikaan täydellisen
aseistariisunnan, ja jopa paransi lauman yhteenkuuluvuutta.
Seuraavana keväänä rakas perheenjäsenemme Nalle, sekarotuinen manx-tyttö,
siirtyi aurinkoisille niityille vasta 2 vuoden ikäisenä. Syynä oli ns.
Manx-syndrooma, nikamien välit kasvoivat kiinni ja hermotus ei toiminut,
eli suolen ja rakon toiminta lamaantuivat lopulta täysin. Nalle oli jo
enkeli syntyessään ja koko elämänsä ajan tämä pieni enkeli toi meille
rakkautta ja oli surullista että elämänsä piti olla niin lyhyt.
Kesäkuussa 2003 menetimme myös vanhan
rouvan, Hiiru sai jäädä illaksi ulos verryttelemään saalistustaitojaan,
ja aamulla löysimme hänet hengettömänä ison tien varrelta. Ainoa lohtu
meille oli että tiesimme kuoleman olleen välittömän ja että Hiiru lähti
tästä elämästä onnellisena kissana eläen pitkän ja hyvän elämän
Ensimmäinen pentue
Samana keväänä aloimme suunnitella Pipsalle pentuetta ja sopiva sulho
löytyi Pipsan omalta kasvattajalta, Heidi Åhmanilta. Kustaahan oli jo
tuttu Pipsalle, olivathan he ennättäneet viettää muutaman ajan saman
katon alla. Liekö sitten tässä syy, mutta ensirakkaus leimahti
täydelliseen liekkiin ja roihuaa edelleen, huolimatta Kustaan
syrjähypyistä tai näyttelymatkoista.
Ensimmäinen laskettu aika oli 15.heinakuuta 2000, vaan toisin kävi…
Kaksi ja puoliviikkoa ennen Pipsalle alkoi tulla vuotoa, ja totta kai
tämä olikin kohtutulehdus. Ilmeisesti koko raskaus oli valesellainen, ja
tiesinhän minäkin sen jo noin runsas kolme viikkoa ennen h-hetkeä. Ei
ollut punoitusta nisissä, ei liikkeitä.
Tulehdus hoidettiin perinteisesti hormonipistoksin sekä antibiootein.
Muiden yllätysten jälkeen tuli vihdoin uudet juoksut. Ja historia toisti
itseään.
Tällä kertaa Pipsa sai vain yhden hormonipistoksen, antibioottikuurin
sekö homeopaattista hoitoa lisättynä kahdella osteopaattisella hoidolla
Maare Kaiperlan vastaanotolla.
Kontrollissa todettiin että kohtu on puhdistunut ja vielä on toivoa.
Toisen osteopatia-hoitokerran jälkeen alkoi heti juoksu ja
vahinkoastuminenkin pääsi tapahtumaan. Kaikki kävi niin kovin nopeasti,
olihan vielä antibioottiakin meneillään, ja netistä luin ettei kyseinen
tuote sovi kantaville!!! Vaan minkäs teet, myöhäistä se on hiiren
haukoitellan kissan vatsassa!
Tästä alkoi taas uusi odottelu ja tasan viikko astutuksesta Pipsa voi
pahoin, tasan kolmen viikon jälkeen nisät punertuivat (ensimmäistä
kertaa)
Kunnes lopulta tultiin siihen vaiheeseen että pennut selvästi liikkuivat
ja raskaus oli tällä kertaa todellinen, vaikkakin jo pieni ihme hoitavan
eläinlääkärin mukaan.
On asioita joita elämä joskus opettaa rankalla tyylillä, niin oli käyvän
meille vielä jatkossakin eli ongelmat eivät tähän loppuneet. raskaus
meni yliaikaiseksi ja vihdoin käynnistyi 69. vuorokautena. Kaksi
pennuista syntyi kotona, ensimmäinen tuli käpälä edellä, oltuaan
etukäpälä ulkona noin puolituntia: tyttö painoi 121gr, ja oli täysi työ
ensisynnyttäjälle saada tämä Justiina ulos. Toinen tulikin tietenkin
häntä edellä, kuin Serenan luikuria: plums, olihan tie jo raivattu.
Tähän jäi tällä kertaa, emo oli onnensa kukkuloilla ja koko yö
valvottiin, mutta mitään ei tapahtunut.
Uudenvuodenaattona oli pakko lähteä klinikalle, ja 4 tunnin yrityksen
jälkeen meni leikkuusaliin ja siinä vaiheessa ei enää ollut muulla väliä
kuin että Pipsa selviäisi…
Kolmas pentu syntyi jo hengettömänä, hieno lila kolli, isänsä muotoinen.
Todella surullista. Vaan vielä pahempaa olisi edessä…
Illalla kotona tuntui, että tilanne oli jo voiton puolella, äiti voi
olosuhteisiin nähden hyvin ja pennut imivät. Maito tietenkin ehtyi
traumaattisen päivän takia ja seuraavana päivänä ihana Napero-poika
ilmensi selviä hengitysvaikeuksia. Oli pakko aloittaa lisäruokinta, hän
ei jaksanut imeä.
Keskiviikkona ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuskata poika kakkukuvussa
takaisin klinikalle. Pelko tai ymmärrys että tilanne ei enää ollut
ollenkaan hyvä, oli jo meillä vahvana, mutta silti piti yrittää.
Kaikesta huolimatta pieni suloinen Napero menehtyi aamuyöstä 4 ja puolen
vuorokauden iässä, ja sen surullisempaa päätöstä emme tälle pentueelle
olisi voineet edes pelätä. 4 valvotun yön jälkeen olo oli todella
usvainen, Pipsa etsi poikaansa ja itkuhan siinä tuli ja tulee vielä
monta kertaa.
7 kuukauden odotuksen jälkeen yksi pentu, monta kipeää kokemusta, monta
polttavaa kyyneltä ja epätoivon hetkeä. Voi vain todeta, miten
rakastettu tuo pentu tulee olemaan…ja miten varmasti se jää
syntymäkotiinsa!
Nyt on vasta kulunut 6 ja puoli vuorokautta siitä, kun kaikki alkoi. On
toisaalta lohdullista nähdä miten Justiina kasvaa ja kehittyy ihan
silmissä, toisaalta taas lohduttoman surullista, miten julmasti kohtalo
koettelee. Totta kai jo mielessä käväisi, mitä järkeä on kaikessa tässä,
Pakilan löytöeläintalo on täynnä suloisia kissoja, jotka ansaitsisivat
hyvän elämän ja uuden kodin. Totuus on kuitenkin että kerran kohdattuasi
Itämaisen tai Siamin, et pääse siitä koukusta ihan helposti!
Jatkoa seuraa varmasti.
Kirjoitettu 5.1.2002
Isa Oksanen |
Kuvassa vierailevana tähtenä ARHANTIN
KUSTAA AADOLF SIA c, omistaja Heidi Åhman. Ensimmäisen pentueemme isä,
joka koki ensirakkauden suklaatyttömme Hämynhäivän Babette Beben kanssa,
ja siitä päivästä heistä tuli erottamattomat… |
